Ylämäki.
Alamäki.

Sähköjohdonpätkiä.
Hermosäikeitä. 


Mustia töyräitä.
Ohjuskilpiä.

Oma vanha talo.

Oma vanha

Oma


On maaliman helpointa piirtää ja maalata. Kaksikymmentä vuotta sitten piirsin vaaleanpunaisia taloja. Silloinkin oli kesä. On taas kesä ja uusista piirustuksista löytyy vanha talo. Uusi Sateenkaari on talon sisällä.

Nyt Suomen lippu pitää äkkiä heti täksi kesäksi muuttaa sateenkaarilipuksi! 
Kesällä kaksikymmentä vuotta sitten Anders, Niels tai joku miesveistäjistä oli tehnyt puusta valtavan sisäpihan kokoisen ja sinivalkoisen suomenlipun. Se kai myytiin ja ostettiin pois loppukesästä. Suomessa kesällä sataa ja paistaa koko ajan. Vanhoissa, vaaleanpunaisissa taloissa oli rakennetta, ruutuja, kaltereita ja kieltoja. Ne kai pakattiin jonnekin vintille ja unohdettiin tilanpuutteeseen.
 
Kahdenkymmenen vuoden jälkeen sateenkaarta ei pitänyt piirtää taloon asumaan. Ei pitänyt piirtää yhtään taloa. Eikä se kaari ole päätynytkään taloon asumaan. Asuminen on passiivista kuoleman sisustuksellista odottelua. ”Minut pitää tuhkata jos kuolen” voi että me naurettiin Äiti ja minä. ”Olisi kamalaa jos joutuisimme toistemme hautajaisiin” voi että me naurettiin Tanja ja minä. Voi että - Kuolema on saanut meidät nauramaan tänä kesänä.

Piti piirtää suuri erokirja.
Piti piirtää suuri.
Piti piirtää.
Piti.

Kesken koko oma elämä.
Tämä elämä täynnä loputonta ihan minun omaa loppuani. Parisuhteiden erilaisia käsittämättömiä loppuja. Jussin kuolema. Lopullinen loppu. Suru.

Ainoana alkuna ja ensi apuna ääripäät. Katonharjat. Kuilut. Jyrkänteet. Vesisateet. Piirrän isolle paperille keskellä elämään pyöräytyksen, ylhäältä alaspäin liikkuvan pyörähdyksen, aukon. Ground zero, jonne amerikkalaiset katastrofit uppoavat. Jäätymisen nollapiste. Napa. Kiehumispiste. Kaiken pahan alku ja juuri. Kaiken hyvän alku ja juuri. Tähän ei jäädä! Siitä muuten mennään läpi!  ”Nuoriso valmis on taistelemaan”. Anneli uskaltaa laulaa hautajaismarssinsa joka shampanjapullolle ja me nauramme kuolemalle. Ja me olemme valmiita taas taistelemaan. Yhdessä. Yksin en olisi valmis edes olemaan kesken.

Ritva-sisko tuo kristallin Saksasta. Jostain kumman kulmasta katsottuna näyttää siltä, että kaiken näyttävä ja kaikkea rajaava läpinäkyvä lasinpala lakkaisi itsekin olemasta. Kädessä vain valoa ja ympyrä keskellä paperia. Mikalle hymyilystä johtuvaa poskikipua. ”Antakaa anteeksi kaikki virheeni, älkää sanoko kiitos vaan kuka mä oon” Raunin tumma ääni keskellä käsittämätöntä laajentaa perheen käsitettä. Yhteenkuuluvuutta eläviin.

Yhdysvallat haluaa ohjuskilven Eurooppaan. Venäjä sanoo vastaavansa suunnitelmiin sotilaallisilla toimenpiteillä. Televisiossa Israelin auringossa kylpevä nuori nainen on huolissaan. Iran voi pommittaa hänen kotinsa. Israel ja Yhdysvallat pommittavat pian Iranin sotateknisiä kohteita. Samassa televisiossa näytetään sitten kuvia Iranin auringon alla verta vuotavista nuorista naisista ja lapsista.

Pitäisi piirtää jyrkänteet.
Pitäisi piirtää kuilut.
Pitäisi piirtää.
Pitäisi.

Piirrän ne kaikki pitkin vuotta. Piirrän ne sinne tänne. Piirrän ilman aikataulua. Piirrän ja laulan teidän kanssanne joka taistelulle, pullolle ja lasille. Välillä tuntuu etten muuta teekään. Istun Room baarissa rakkaani sylissä. Hellujen kanssa istun terasseilla. Kissojen kanssa. Koirien kanssa. Ja kerran vuodessa leikkaan osan jäljistä.
 
Kaarevat mustat, paperin keskellä olevat töyräät, voivat olla ääripääviivan viimeistä taivutusta, hyökyaaltoa joka vei mennessään kaiken. Musteen ääriviivat näyttävät talon piirustuksilta ja ohjuskilveltä.

Pitää taas koota ihmiset kaduille.
Pitää taas koota ihmiset.
Pitää taas.
Pitää.


Ei pitäisi ajatella mitään.
Ei pitäisi ajatella.
Ei pitäisi.
Ei?

Juha-Pekka Väisänen
...omista piirustuksista heinäkuussa ennen teosten antamista Mobberleyssä Isosssa Britanniassa 19.7.2008